I don't give a flying fuck motherfucker

Taas yhtä Tampereen reissua viisaampana tässä heti aamusta pohdin asioita. Tää biisi on omnomnom. Bodom tuli tosiaan nähtyy taas perjantaina, siitä enemmän keikkapostauksessa sitten joskus hamassa tulevaisuudessa. Sanon kuitenkin sen verran, että kolmas kerta toden sanoo ja vihdoin ja viimein kuulin mun lempparin Are You Dead Yet? in livenä! ♥

Oon tainnut tosiaan ottaa vähän turhan vakavasti ja raskaasti nää mun tän hetkiset työnhaku ja muuttosuunnitelmat. Siit on tullu vähän niiku pakkomielle, mut sen mä nyt tiedänki et oon vähän neuroottinen. Syöminenkin on taas vähän jäänyt vähemmälle huomiolle.

Siinä lauantai-aamuna seittemän maissa nukkumaan ruvetessa kävi semmonen hassu juttu että sain aika pahan paniikkikohtauksen. En ees muista millon viimeks mulla ois ollut semmonen kohtaus että oikeesti olin melkeen kaksinkerroin ja haukoin hysteerisenä henkeä kun luulin tukehtuvani. Ennen tätä ei oo koskaan kukaan ollut todistamassa mun paniikkikohtausta joka teki tilanteesta mulle itelleni kaoottisen, koska paniikkikohtauksen aikana mulle tulee pakokauhu mennä johonkin missä voin kärsiä kohtauksen yksin. En halua että kukaan näkee sitä, se on nii hirveetä. Toisaalta taas kaiken sen sekavan hämmennyksen ja pelon takana tunsin oloni ehkä jopa vähän turvalliseks. En tiiä elämä on perseestä.

Joka tapaukses tää vaan kertoo siitä et pitäs vähän jarrutella ennenkun ajan itteni lopullisesti taas piippuun. Ois pitänyt tajuta jo pari viikkoo sitten ku multa hävis mielenkiinto käydä ulkona ja iltasin jalkoja jomotti niin paljon etten saanut nukuttua. Silti vielä eilen kävin Duosta kyselemässä duunipaikkoja ja myöhemmin sain bussissa uuden paniikkikohtauksen, jo toisen saman vuorokauden sisällä. Kävin myös kattoo yhtä asuntoo. Tampereen keskustassa kävellessä kohti rautatieasemaa vilkasin pariin otteeseen itteeni näyteikkunasta ja tajusin et oon vaa varjo omasta itestäni. Nyt pitää ottaa vähän rauhallisemmin taas.