If you could only live my life...

Tiiättekö sen tunteen kun on joku joka ymmärtää sua täydellisesti? Joku jonka sanoihin voit aina luottaa ja todeta kerta toisensa jälkeen hänen olleen oikeassa? Tälläsii sielunkumppanii on hyvin harvassa, ja toiset ei löydä niitä koskaan. Tähän mennessä mun 17 vuotta kestäneen elämän aikana samaa tasoa ei ole saavuttanut kukaan elollinen. Paitsi no, rokkihan ei koskaan kuole.

Henkilökohtasia ajatuksia on usein tosi vaikeeta kuvailla ulkopuoliselle ihmiselle, koska tiiät ne ite kaikista parhaiten. Onhan ne sun omia juttujas. Välillä et saa itekkään omista tunteistas selvää. Vaikka kuinka monta vuotta tutkiskelisit itteäs, et osaa pukee tunteitas sanoiks tai purkaa ittees millään muullakaan tavalla. Sit kun löytää sen yhden ainoan taajuuden joka tuntuu olevan sun kanssa aina samalla aaltopituudella...

Se ei koskaan petä, se ottaa turvallisesti avosylin aina vastaan, se tuntuu kuin kodilta. Se tunne on jotain niin uskomatonta, ettei sitä itekkään pysty ymmärtämään. Sama asia kun rupeet miettimään maailmankaikkeutta eikä pienen ihmisen maailmankäsitys yllä miljardien valovuosien päähän. Sillon mennään jo sellasissa mittaluokissa ettei enään pysy perässä. Sitä musiikki merkitsee mulle.

Voisin kutsuu musiikkii mun ainooks oikeeks sielunveljeks. En oo samanlaista tukea ja turvaa löytänyt vielä ikinä, enkä usko että kovin helposti tulen löytämäänkään. Aivan sama mikä tilanne, missä, kenen kanssa.. Jos syvennyn musiikkiin, tunnen olevani aina kotona. Tän euforisen onnellisen olon mulle pystyy antamaan vaan yks ainoa bändi maailmassa. Mikähän se mahtaa olla, se jääköön salaisuudeksi. Tuskin on kovin vaikeasti arvattavissa.

Toisinsanoen, joskus on vaan parempi pysähtyä ja lakata ajattelemasta. Joskus on vaan parempi antaa jonkun toisen tehdä se homma ittensä puolesta. Antaa tunteiden virrata, nauttia siitä hetkestä kun kaikki tuntuu selkeämmältä kun mikään maailmassa. Se hetki, kun tuntuu siltä kun olisit juuri löytänyt pitkään kadoksissa olevan avaimen. Avaimen kotiisi. Welcome home .

Parhaiten opin tuntemaan siis itseäni, kun olen vihdoin löytänyt omat salaiset kansioni. Musiikki on ainoa oikea tie avata mun hämärimpiä ajatuksia. Siihen ei tarvita liikkeitä, kuvia, ei edes tuhatta sanaa. Se kaikki tapahtuu melkeen kun itestään. Se on se hetki jolloin tunnen kaiken olevan kohdallaan, kun kaikki muu sulkeutuu ympäriltä. On vain minä ja musiikki.

Millanen on se tunne kun yrität saada tästä kaikesta itsestäänselvyydestä mustaa valkoiselle? Sekava, kuten on edellinen tekstikin. Tuo on ehkä kaikista selkein syvällinen visio mun suhteesta Guns N' Rosesiin mitä oon ikinää pystyny ittestäni ulos suoltamaan. Kaikista yksinkertaisinta on, jos vain laitat kuulokkeet korville ja kuuntelet. Silloin mun ei tarvi mitään selitellä.

Sillon kun luulet kadottanees ittes Now I feel as if I'm floating away ja huomaat puhuvas yksin selvitellessäs mitä vittua oikein on meneillään And someone to tell me what the fuck is going on, on hyvä hetki hukuttaa itsensä tunteiden aallokkoon I'm out here on my own, an drifting all alone.

We're searchin' for answers.

Anna siis elämän olla ja musiikin viedä. Yhtäkkiä sen vaan huomaa...

You've got all the answers.

★ HeidiRoxx